JOSKUS RIITTÄÄ KUN HYVÄKSYY TÄMÄN HETKEN

                            JOSKUS RIITTÄÄ KUN HYVÄKSYY TÄMÄN HETKEN


Vierailin Hämeenlinnassa muutama aika sitten ja uhmaten hiukan koronaakin. Tiedostin kyllä, että on tyhmää lähteä matkustamaan tällaisena aikana, mutta ystävyyssuhteet vaativat toisinaan huolenpitoa.

Hämeenlinnalainen naisystäväni Marjukka on myös runoilija, joka työskentelynsä ohella kirjoittaa muun muassa runokirjoja. Olemme syntyneet samalla vuosikymmenellä ja meillä molemmilla on pitkä työura. Toisinaan minusta tuntuu, että Marjukka pärjää paljon paremmin kuin minä kirjoittaen ja keksii uutta ja on todella huolellinen kaikessa mitä tekee. Toisaalta huomaan, että itse olen ehkä monipuolisempi, koska olen myös musikaalinen ja sävellän ja sanoitan myös jonkun verran. Toisinaan aistin hiukan kateutta itsessäni, mutta olen ajatellut, että sen voi hyödyntää ja muuttaa tekemiseksi ja se antaa myös voimaa. Mietimme molemmat tulevia kirjallisia projektejamme. Hän valmistelee uutta runokirjaansa, minä viimeistelen tulevia muistelmianijulkaisin juuri muistelmani. Kun tuttavapiiri kasvaa, saa keskustelujen kautta joskus myös uusia ideoita.

Kirjoituskilpailujen lisäksi tehdään erilaisia kokoomateoksia ja tutkimuksia, joihin halutaan omia kokemuksia vaikka korona-ajasta, tai joku Facebook-yhteisö kokoaa oman aforismiteoksen tms…
Marjukka totesi, että edellä mainitut ovat hyvia ideoita, mutta hänellä on juuri lähdössä muutama runo ja tarina tämän hetkisiin kirjoituskilpailuihin ja hänen täytyy viimeistellä niitä. Olisi mukavaa tehdä ja osallistua vaikka kaikkeen, mitä meneillään on, mutta hän on alkanut rajata tekemistään. Yksi syy on se, että huomaa olevansa töiden jälkeen niin väsynyt, että ei jaksa kuin syödä ja tuijottaa jotain tylsää tv-ohjelmaa loppuillan tai nukkua.
Hän kieltäytyy kutsuista ja pyynnöistä kohteliaasti.

Toisaalta mekin voisimme tehdä yhteistyötä ja julkaista yhdessä jotain. Ystävyytemme alkoi vuosia sitten samassa yhdistyksessä, jossa osallistuimme yhteiseen runokirjaan. Emme ole kuitenkaan saaneet jatkossa mitään sen kaltaista aikaan yhdessä. Ideamme eivät ole täysin kohdanneet, mutta olemme jatkaneet tapaamisiamme säännöllisesti vuosittain. Totesimme, että meitä “työn- ohessa-runoilijoita” tai sivutoimisia kirjailijoita taitaa olla suurin osa Suomessa. Harvoilla ja valituilla taideapurahat rullaa eikä silloinkaan jatkuvasti.

Kumpikin totesimme, että kun ikää tulee on pakko rajata ja keskittää tekemistään. On tehtävä se olennainen, itselle tärkein ja jos jotain muutakin niin laitettava tärkeysjärjestys. Elämässä tapahtuu kaikki niin hitaasti. Lepo on yksi tärkeimmistä asioista lähinnä palautuminen. Mutta myös läheisten kanssa oleminen.

Marjukalle on luonto aina merkinnyt paljon. Hän saa metsässä suunnistamisesta voimaa. Minä hyötyliikunnasta. Tulevaisuudessa luulen Marjukan näkevän itsensä enemmän tai vähemmän kirjailijana ja jättävän päivätyön mahdollisuuksien mukaan pois. Minä uskon löytäväni elämässä vielä jonkun luovan väylän, jossa voin työskennellä tai toimia vapaa-aikana. Toivon mukaan sellaisen, joka auttaa minua luovuuden taipaleella. Kun päivät ovat täynnä hulinaa ja touhua ei jaksa suunnitella kovin suuria. Tai jos suunnitteleekin, hyväksyy,
että hankkeen toteutuminen voi hiukan kestää eikä ota paineita siitä.
Joskus riittää, kun hyväksyy tämän hetken.

PIRISTYSTÄ KORONAN KESKELLÄ - VILLIKON VAUHTIVUODET LIFTATEN

Tämän melko pitkään jatkuneen koronataistelun keskellä on hyvä keksiä joskus jotain piristystä. Viimeistelin tulevia vauhtivuosieni muistelmia. Olin tehnyt niitä jo 8 vuotta enemmän tai vähemmän sivuduunina aina silloin, kun olen ehtinyt.

Aloitin vuonna 2012 Sitruunalehdon kursseilla ns. treenikirjoittamisen, jonka on aikanaan tehnyt tunnetuksi amerikkalainen kirjailija Natalie Goldberg. Parissa vuodessa kirjoitin lähes päivittäin muistojani noilta vuosilta, jolloin kiersimme silloisia rock-festivaaleja ympäri Suomea liftaten. Mukana oli useinmiten yksi ja sama ystävä, joka on saanut kirjassa nimen Ninni. Kirja pohjautuu tosiasioihin, joita minulle itselleni on tapahtunut. Muutin kuitenkin esimerkiksi luokkatovereideni ja ystävieni nimet. Suurin syy on se, että kaikki eivät halua omia nimiään mainittavan asiayhteyksissä ja jos löytää itsensä kirjasta niin saattaa loukkaantua, koska henkilö ei välttämättä olekaan aivan näköinen.

Tässä kirjassa siis kuvataan ja muistellaan kirjan nimen mukaisesti vauhtivuosiani ja kerrotaan kasvutarinani nuoresta tytöstä naiseksi.

Kävin myös Oriveden kesäkursseilla ja kurssin kirjoittajaohjaaja Johannes Keltto toimi jonkun aikaa coachinani. Näytin tekelettäni Kallion kirjoittajakoulussa Marketta Rentolalle, jolta sain roppakaupalla ohjeita. Löysin myös kustannustoimittajan, Jenny Peräahon, jonka kanssa työstimme epäsovinnaisesti kirjoitettua kasvutarinaa julkaistavaan kuntoon. Sanotaan, että kirja on siinä vaiheessa nk.valmis, kun se alkaa jo oksettaa. Uskon, että jokaiseen kirjaan voisi vielä jälkikäteen tehdä muutoksia, mutta jossain vaiheessa on luovutettava, kävi miten kävi.

Kirjan nimeksi ehdotettiin Liftaritytöstä naiseksi. Nimiehdotus kuvasi kirjaani, mutta halusin jotain vauhdikkaampaa.

Tein Facebookiin kirjalle nimikilpailun ja lähetin myös kutsun muutamalle ystävälleni. Kilpailu kesti vain muutaman päivän, mutta tuotti yli 30 mielenkiintoista kirjan nimeä. Voittajaksi valitsin yksimielisesti kahden melko samanlaisen ehdotuksen ja yhdistelmän:
VILLIKON VAUHTIVUODET LIFTATEN.
Tein samalla kaksi voittajaa onnelliseksi, koska palkitsen heidät kirjapalkinnolla.
Lisäksi lupasin kahdelle seuraavalle hyvälle nimiehdokkaalle kirjani lahjaksi, hekin tulivat iloisiksi, näin ainakin toivon.

Tuli hyvä mieli kaikille osallistujille. Monet kiittelivät ja tuli myös pidettyä yhteyttä ihmisiin, joita tiedän ja tunnen, mutta joita tapaan harvoin. Nimittäin kaikkia ei ehdi eikä tällaisena aikana muutenkaan tule tavattua. Tämä kohtaaminen herätti ilon tunteen myös minussa. Lisäksi kirjan kansi on ylöjärveläisen taiteilija-ystävättäreni Kristiina Lähteenmäki-Heinin maalaus, nimeltä Kysymyksiä. Tuhannet kiitokset Kristiinalle!
Olen hänen taiteensa ihailija.



Jos sinä tekisit omat nuoruuden muistelmasi, minkä antaisit nimeksi?
Mieti mikä sinun elämässäsi on sellaista , mistä haluaisit kirjoittaa.
Minä selvitin näillä muisteloilla itselleni, miksi olin sellainen kuin olin ja toimin kuten toimin. Lisäksi ne muutamat vuodet poikkesivat kovin ns. normaalista elämästäni, että piti kertoa tuleville sukupolville ja ainakin lapsilleni.

Innostava kurssi ja artikkeli

Innostava kurssi ja artikkeli Kävin kulttuurilehtien avustajakurssia vuonna 2015. Se oli Nuoren Voiman Liiton järjestämä.Vetäjinä kurssilla olivat Nuori Voima-lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas ja kirjallisuus- ja kuvataidekriitikko Aleksis Salusjärvi. Kulttuurilehtien avustajakurssin tarkoitus oli perehdyttää oallistuja kirjoittamiseen, toimitustyöskentelyyn ja tekstien julkaisemiseen. Kurssilla opastettiin ammattimaisen kulttuurijournalismin tekemiseen. Kaikki kurssin aikana laaditut tekstit julkaistiin verkossa sille nimetyssä apinalaatikossa. Innostuin kovasti etenkin siitä, että sain itse päättää aihepiirini, sillä aiheita minulla riitti esimerkiksi musiikin alueella. Henkisesti minua tuki pitkä kirjoittajan taipale, johon mahtui muun muassa sanomalehtiä Etelä Suomen Sanomista City-lehteen ja kaupunkilehti Varttiin. Osallistujia kurssille ehti liki 15. Monet opiskelivat kirjallisuutta tai toimitusalaa, toiset toimittivat ammattilehtiä tai toimivat lehtiavustajina. Ensimmäisen juttuni kirjoitin helsinkiläisestä sing-songwriter Anu Aamu Aurora Pulkkisesta, toisen kapinarunoudesta ja protestilauluista laajentaen kapinakuorogenreen. Viimeisin juttuni aihe olikin sitten laaja ja nimeksi tuli: Orkesteria johdetaan edestä. Vertasin siinä klassisen musiikin orkesterin johtamista kevyen musiikin johtamiseen. Hain kirjastosta musiikkitoimittaja Vesa Sirenin tekemän kattavan teoksen Suomalaiset kapellimestarit (reilu 1000 sivua). Luen yleensä runoja ja novelleja, mutta tämä teos vei minulta sydämenkin. Tosin en lukenut sitä kokonaan. Etsin ja löysin tärkeitä aiheeseen sopivia asioita. Selväksi tuli, että suomalainen kapellimestari-ihme on suureksi osaksi yhden maailman kuuluisimman orkesterinjohtajan, Jorma Panulan ansiota. Perusero klassisen ja kevyen musiikin johtamisessa on, että kevyen musiikin orkesterissa on aina rumpu, joka lyö tahtia. Klassisessa sykkeen antaa kapellimestari. Innostuin haastattelemaan sekä kevyen että klassisen musiikin taitajia erityisesti orkesterin johtajia kuten Iiro Rantalaa, Pave Maijasta, Suomen kapellimestarit kirjan toimittaja Vesa Sireniä ja joukkoon mahtui myös nainen, Hyvinkään Salonkiorkesterin kapellimestari Emily Wagoner. Työ oli valtava. Jutusta tuli 7-sivuinen. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä pääsin tenttaamaan kapellimestari Santtu-Matias Rouvalia. Kaikilla heillä oli omat näkemyksensä johtamisesta. Rantala painotti yhtyeen johtajaa vastuunkantajana, joka voi toimia myös orkesterin säveltäjänä. Wagoner korosti johtajan selkeyttä, jotta soittajat tietäisivät, mitä seuraavaksi tehdään. Pave Maijanen kuvaili, että leaderin pitää olla tiukka ja oikeissa kohdissa löysä. Ilman luottamusta ei oikein mikään toimi. Eikö luottamus ole olennainen asia ihan kaikissa työ- ja ihmissuhteissakin? Tein kauan artikkelia. Itse asiassa sulattelin lukemaani ja kuulemaani materiaalia päässäni kuukausia, koska kiire ei ollut. Ensimmäisen juttuni aihe: laulaja Anu Aamu Aurora tanssi ja lauloi kuorossa Tampereella esitettävässä Verdin oopperassa Kohtalon voima. Pääosissa esiintyivät muun muassa Johanna Rusanen ja Mika Pohjonen. Sain edullisen opiskelijalipun oopperaan ja pääsin sen viimeiseen esitykseen. Olimme tutustuneet Anun kanssa aiemmin Kiasmassa lavaruonouden kurssilla ja tapailleet aina, kun pystyimme. Viimeisen esityksen jälkeen oopperan porukka lähtisi ehkä jatkoille. Me Anun kanssa olimme myös päättäneet hiukan juhlia. Päädyimme samaan ravintolaan oopperan teamin kanssa ja silloin minulla välähti, että jos nyt sattuisi niin, että Santtu-Matias Rouvalikin astuisi ovesta, voisin vaikka haastatella häntä. En siis ollut suunnitellut ottavani häntä aiemmin mukaan haastatteluun. Mutta toimittajan pitää pitää silmät ja korvat auki ja hyökätä silloin, kun tilaisuus tulee. Ilta menikin haastatellessa monia oopperan henkilöitä pääasiassa Rouvalia. Kun sitten olimme jo maistelleet muutaman oluen, kysäisin Rouvalilta, että mistäs sinä olet kotoisin. Lahesta, totesi hän. Vastasin, että sama täällä. - Kävitkö sinäkin ne kuuluisat Lahden musiikkiluokat? - Kyllä. - Kuka oli musiikin opettajasi?, utelin. - Entinen läänintaiteilija Paavo Kiiski ja kun hän jäi eläkkeelle opettajaksi vaihtui Terhi Hilden. Maailma on millin kokoinen, mietin. Pitkäaikainen musiikkiluokkien opettaja ja Laulupuu-kuoron johtaja Terhi Hilden sattui olemaan minun luokkatoverini. Yhtäkkiä olimmekin saman koulun kasvatteja. Santtu-Matiaksessa näkyi ulospäin hyvin maan pinnalla elävä perheellinen nuori mies, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla lapseni. Tulin hyvin toimeen hänen kanssaan tai ainakin minusta tuntui siltä. Hän oli huumorintajuinen eikä häntä piinannut lainkaan minkäänlainen ammatilla hifistely tai hienostelu. Hän oli nimensä mukaisesti Tamperetalon kansikuvapojaksi sopiva, olihan hän saanut nostettua paikan nuoren yleisön kävijämääränkin kasvuun. Ehkä elämäni paras lehtijuttu, jonka editoi Aleksis Salusjärvi ja julkaistiin Nuoren Voiman sivuilla Apinalaatikossa. Innostuin kurssista myös siksi, että se sitoutui julkaisemaan kaikki tehdyt artikkelit ja niitä myös näytettiin netissä liki 2 vuotta. Kurssin vetäjät antoivat jutuista palautetta jo ennen julkaisua niiden tekijöillle, mikä oli myös tärkeää. Kurssi antoi uskoa, että lehtiä ja artikkeleita vielä tehdään ja julkaistaan, vaikka tämä päivä näyttää jo toisenlaiselta.

Jalkojen jaksamisesta

Jalkani väsyivät. Työskentelen jalkojeni päällä koko päivän seisten, kävellen, kylmiön, hellan, tietokoneen ja tiskikoneen väliä. Ja huomasin, jalkani väsyvät. Niihin alkoi myös tulla kovettumia ja känsiä, kipeytyivät. Mietin, että kun matkustan vain nopeasti ja helposti työpäivän jälkeen työmatkat helpotan samalla jalkojani -- siis lepuutan niitä. Totta toinen puoli. Huomasin kutenkin olevani pian romuluinen kuin kehäraakki, joka katselee omaa itseään katsomosta tajuamatta, missä mennään. Aloin hyötyliikkua ja uida kerran viikossa. Yhdistin uinnin niin, että menemme aikuisien tyttärieni kanssa yhdessä hallille. Saan houkuteltua heidätkin välillä mukaani, vaikka kyllä he harrastavat urheilua ilman minunkin kannustusta. Siitä tuli mukava tyttöjen yhteinen hetki. Mutta jalkani kuivuivat. Aloin rasvata niitä, mutta se unohtui välillä. Joka tapauksessa, kun lisäsin hyötykävelyä plus uin ennen tätä koronakriisiä säännöllisesti pysyi kehoni kunnossa. Nyt se taas oikkuilee. Kosmetologiksi valmistuva tyttäreni rasvailee väsyneen äidin jalkoja, leikkaa ja lakkaa varpaan kynnet. Ihan tavalliset, mutta myös känsälaastarit ovat auttaneet jalkojani paranemaan. Tärkeää on valita myös sopivat työ-ja kävelykengät. Alussa ne usein hiertävät. 
Terveys on tärkein asia elämässä varsinkin ihmisen ikääntyessä ja jaksaminen on pienestä kiinni, myös henkinen. Itsensä hoitaminen varsinkin tulevaisuudessa on erityisen tärkeää. koska emme nuorene. 

Hyvinkään paikallislehti Aamupostin (viikkonumero 20.5.2020)toimittaja Mia Lagström toteaa artikkelissaan, että hoidetut jalat ovat osa hyvinvointiamme mutta myös nätit kesäsandaaleissa. Artikkelissa kehotettiin piristämään nilkkoja ja varpaita jumppaliikkeillä pallon kanssa. Hän neuvoi myös oikeanlaisen varpaankynsien leikkaamistavan ja että niihin voisi kokeilla joko halkeilevalle iholle tarkoitetua hellävaraista rasvaa tai tulehdusta estävää pihka-hunajavodetta tai teepuuöljyä. Sanoin itselleni, että herää sinä seestyvä ikääntyvä ikinuori ja lähde ostoksille, koska muuta piristettä ei juuri nyt ole saatavilla. Some ei ole ainoa vaihtoehto. Tulee iloinen mieli. Kun taas pääsemme rannoille ja uimaloihin, alkaa elämä hymyillä. Siihen asti on parempi harrastaa kotiliikuntaa, hoitaa kehoaan ja ulkoilla. Käydä myös lääkärissä tarvittaessa, jos aikoja on jaossa. Miettiä hyviä asioita, kun negatiivisia riittää niitä lisäämättä.

KUOROON PYRKIMISESTÄ

KUOROON PYRKIMISESTÄ

Teijo Lindström hakee viihdekuoroonsa laulajia, luin vuonna 2018 Hyvinkään Aamupostista. Mistäs tällainen artikkeli silmieni eteen pöllähti, kummastelin. Olin jättänyt edellisen vuoden lopussa hiukan haikeana entisen kotikaupunkini Lahden ja Päijät-Hämeen juhlakuoron laulettuani siinä vuoden ajan Lahden kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa kuten kaupungintalolla, suurhallissa suorassa televisio-lähetyksessä Kansallisena veteraanipäivänä ja Salpausselän MM-kisojen avajaisissa torilla. Lahdessa koottiin kuoro 100-vuotisen Suomen kunniaksi vuoden ajaksi. Sen esiintymiset toivat elävästi mieleen lapsuuteni Lahden musiikkiluokilla. Saimme kokea, elää ja nauttia laulamisesta yhdessä acapellana, mutta myös Sinfonia Lahden ja Kaartin soittokunnan säestämänä. Mietin, että tuleeko enää koskaan näin huikeaa kokemusta kuin tämä vuosi 2017.

https://youtu.be/pAuOhKGWpaY

Ajatukseni olivat saaneet pienen vastauksen, kun löysin kuoroilmoituksen lehdestä. Aloin tutkia sitä ja hain tietoa myös kuoron johtajasta. Vuoden 2017 tangokuningas Teijo Lindström oli perustanut kuoron jo liki 20 vuotta sitten. Huhhuh! Uskaltaisinko mennä? Pitääkö sinne pyrkiä?
Kelasin elämääni hiukan taaksepäin ja muistin, että olen viimeksi pyrkinyt laulamalla musiikkiluokille vuonna 1972. Musaluokille minua innoitti iltapäivisin tullut teeveeohjelma Lehtori Musa. Lehtoria esitti Lasse Mårtenson ja musiikkiluokkana ohjelmassa esiintyi Tapiolan yhteiskoulun kuorolaisia. 

Minua alkoi jännittää. Lehtijutussa kehotettiin soittamaan suoraan kuoronjohtajalle ja ilmottautumaan koelauluun. No, harkitsin pari päivää. Puhelimeen sai soittaa monta kertaa. Mietin heti, että olinko soittanut väärään numeroon, kun kukaan ei vastaa. Sitten hiukan äkkipikaisena ehätin jo kirjoittamaan viestiä kuoron Facebooksivulle, että yritin ilmottautua koelauluun, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen. Neuvoivat sieltä lähemmin. Viimein sain yhteyden ja sovimme koelauluajasta. Unohdin sen siksi aikaa, kunnes huomasin että kesä ja koelaulu lähestyvät. Koelaulut järjestettiin Järvenpää-talossa. Kuoronjohtaja oli myös kotoisin Järvenpäästä Istuin Järvenpäätalon kahviossa jo tuntia aiemmin ja naputtelin pöytää. Teijo Lindstörmin näköinen mies käveli monta kertaa sisään ja ulos soittovehkeineen mukanaan tummahiuksinen assistentti. Assistentti osottautui myöhemmin hänen puolisokseen ja myös yhdeksi kuoron solistiksi. Sitten hän kysyi, että olenko tullut koelauluun. Nyökkäsin ja vaihdoimme pari sanaa Huokaisin, viimein sain mieheen ensi kontaktini. Vaikutti iloiselta ja mukavalta. 


Kohta sisälle sipsutteli muitakin koealuluun tulijoita ja aloimme keskustella. Meitä ohjeisti kuoron pitkäaikainen konkari Soili jakaen samalla Järvenpää-talon esitteitä ja kertoen hiukan kuorostakin lisää. Kyseessä oli naiskuoro, jossa on ainakin yli 140 naista ja parhaimmillaan jopa 175. Harjoitukset järjestettiin Järvenpäässä noin kerran viikossa. Konsertteja on sekä syksyllä että keväällä, mutta välillä niitä saatettiin tehdä jopa juhlapyhinä kuten vappuna tai itsenäisyyspäivänä riippuen siitä, mitä idearikas kuoronjohtaja oli millekin vuodelle suunnitellut. Kaikissa esiintymisissä oli jokin teema kuten vaikka merimieslaulut tai vaikkapa Beatlesin hitit vain pari mainitakseni. Konsertteja järjestettiin monilla paikkakunnilla ja ne olivat usein loppuunmyytyjä.  


Viereeni pöytään istahti brunette, joka kertoi nimekseen Susanna ja viereisessä pöydässä istui vaaleaverikkö Katja. Susanna tuli Hyvinkäältä kuten minäkin. Hän sanoi, että halusi tulla kuoroon saadakseen jonkun kivan harrasteen työn ja perhe-elämän oheen. Hänellä oli kuorokokemusta jo ennestään. Samaa sanoi Katja. Keravalaisella Katjalla oli musiikkiluokkatausta kuten minullakin ja hän oli laulanut muun muassa seurakuntien gospelkuorossa. He pyrkivät sopraanoon ja minä taas kakkos- eli väliääneen. Kaikkia jännitti. Yhdessä tuumimme mahdollisuuksiamme päästä kuoroon. Että mitä jos pääsisimme ja mitä sitten teemme, jos emme. 


Pian Teijo pyysikin ensimmäisenä ilmottautuneen eli minut sisälle kokeeseen ja alkoi rimputella keyboardiaan. - Mitäs me laulamme? - Liljankukka - Sehän on ikivihreä kappale - Ei ole. Tämä on Laura Voutilaisen uusin hitti ja tässä alussa on aika haasteellinen rytmi laulaa ilman säestystä. - Aijaa...no onko sulla nuotit siihen? - En löytänyt netistä enkä musiikkikaupastakaan. - No laulat sitten vain ilman. - Muistan sateisen festarin. Hiuksiis bajamajassa pitelin. Oltiin niin kakskyt-kesäisii oikeesti vielä lapsii. Kun te näitte sä sanoit et vapiset. Että tossa on se jonka valitset. Ja mä tiesin että te ootte luotuja toisillenne. Yht'äkkii ollaan aikuisii... - Okei, joo mä en tunne tota laulua. Se on varmaan niin uusi. Mutta jännittääkö sua? - No-o, ehkä vähän. - Ajattelin, että kun jännität, laulat tietoisesti hiljempaa. Jos laulaisit lujempaa niin sun äänesi pääsisi paremmin esille ja kaikki se. mitä osaat. - Okei. Mä ajattelin, että kuorossa pitää laulaa hiljempaa, että muidenkin ääni kuuluu. - Joo..on se niinkin. Mutta otetaan vaikka toi Jänis istui maassa-laulu ja hiukan matalampaa. Tärkeintähän kuorossa on musikaalisuus ja että laulaja omaa rytmitajua, opasti hän. Hän kysyi vielä syytäni pyrkiä kuoroon. Vastasin, että kuorolaulu istutettiin jo selkärankaani lapsena. Kaipasin uutta harrastusta ja toisaalta kaipasin esiintymään, koska rakastan sitä. 
Kun sessio oli ohi. Teijo kiitti ja totesi, että kiva, kun kävit. Mietin, että jaa...noin minäkin sanoin kun näin yhden suosikkiyhtyeeni kerran keikalla. Mutta hän jatkoi vielä, että toivottavasti saan sinut vahvuudeksi kuorooni. Oh yes! Sen jälkeen jäin sitten odottamaan vastausta. Se kesti kyllä, mutta oli myönteinen.

Show-kuoro Buffon joulukonsertti Savoy-teatterissa

 2020. Solisteina kuoronjohtaja, 
Teijo LIndström ja Aki Samuli.
Säestäjänä Love-orkesteri.